Syksy tulee, aika menee ja Max kasvaa. Kaikki hyvin taivaan alla. On mennyt paremmin kuin uskottiin. Pepsi on saanut väsymättömän seuralaisen ja leikkikaverin. Viime viikolla omaan pihaan rakennettu ulkoilualue on kovassa käytössä. Aamulla sinne ensipissat ja päivällä se toimii nahistelualueena Pepsin kanssa. Paitsi että aita on vähän suurisilmäistä, Max karkaa aidanraosta, jos "ruoho on vihreämpää toisella puolella". Pysyy omassa pihassa kuitenkin. Niin ja tietty vain omalla alueella saa kaivaa.
Yllä olevasta kuvasta sen verran, että oli lavastettu tilanne molemmille koirille. Pepsi ei kuitenkaan uskaltautunut etsimään namuja, joten Max ahmaisi kaikki. Niin se menee, Pepsi ihmettelee toisen röyhkeyttä, katsoo minuun ja kysyy lupaa, muttei siltikään uskalla. Toisaalta opettaa Maxille tapoja; ettei ruokaa saa riehumalla tai ovi ei aukea istumatta. Myös kotiin yksin (kaksin) jäämisen on Pepsi opettanut mallikkaasti, silloin nukutaan kun pomot ei ole paikalla.
Jatkuisipa tämä aika ikuisesti, pojat kellimässä aamutuimaan vehkeet levällään. Ihana koiranlöyhkä nenässäni heti herätessä. Ja koko päivän herkeämätön huomio ja hellyys. Voi miten mahoton positiivisuuden lähde.
Ja tässä vielä Maxin motto: Hei Sanni kato, mun herkku on mato.
Ja Pepsin: Pienet pehmotassut täällä pomppailee, Pienet viiksikarvat täällä heilahtelee...
Kertonee jotain kavereiden luonne-erosta. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti